Nainen, jolta saa helposti seksiseuraa

Hänen hyvä, joskin epäjohdonmukainen ja usein hieman huolimatonkin makunsa ilmaisee minulle, että hän on ulospäin suuntautunut ja melkeinpä ek­sentrinen, mutta usein myös ailahteleva ja epävarma itsestään. Ja hän tuntuu käsittävän sen itsekin, jopa korostavan sitä. Se antaa minun silmissäni hänelle voimaa, mutta samalla häntä on helppo johtaa har­haan, hänet on varmasti helppo saada suostuteltua antamaan seksiseuraa. Se vetoaa mi­nuun. Uudet kengät: ei tarvitse enempää tehdäkseen häneen vaikutuksen! Ja ”työ” kustantamossa; olen jo suojautunut määrittelemällä itseni freelanceriksi. Sii­hen käsitteeseenhän sisältyy kaikenlaista eikä yhtään mitään. Se on jotain määrittelemätöntä ja irrallista, hänen silmissään kenties jotain yksilöllistä, itsenäistä ja miltei sankarillistakin; kukapa tietää?

sexy underwear”Sinä et ole naimisissa?” hän kysyy aivan kuin to­teaisi tosiasian. Haluaako hän heti seksiä kanssani? Hänellä on tänään yllään villainen päällystakki, jossa on solmittava vyö, ja päässään kä­sinkudottu huivi. Silmälasit saavat hänen kasvonsa näyttämään vakavammilta ja seksikkäämmiltä kuin mitä ne itse asiassa ovat. Pitkävartiset ja erotiikkaa tihkuvat saappaat ovat varmasti olleet kal­liit ja näyttävät hyvin kestävän kulutusta. Minä olen tottunut siihen, että hän kyselee kaikkea mahdollista. Mutta ei minun nimeäni. Ei enää kertaakaan. Eikä hänkään ole sanonut omaa nimeään. Hän tyytyy ole­maan Bel Ami. Tämä välillämme vallitseva molem­minpuolinen nimettömyys lisää keskinäistä jännitystämme sitä mukaa kun me vähitellen opimme suhtautumaan toisiimme yhä luottavaisemmin. Sillä tästä kolmena tai neljänä päivänä viikossa toistuvasta juttuhetkestä parinsadan metrin matkalla täpötäydellä jalkakäytävällä on tullut jotain tarkoin määriteltyä, melkeinpä suunnitelmallista. Niin me kävelemme määrätyn kaavan mukaan eikä kumpikaan meistä ai­nakaan vielä halua kääntyä siitä pois.

”Ihmiset koh­taavat ja suloinen soitto…” Se oli erään sellaisen kir­jan nimi, jonka kerran otin mukaani vahingossa tai lähinnä tuon omituisen seksiseuraa vihjailevan otsikon vuoksi. Mutta minä en halua ajatella sillä tavoin. Jos minä jotain vieras­tan ja jos jokin on omiaan saattamaan minut huonolle tuulelle, niin ennen muuta ihmisten avuttomat lähestymisrituaalit, nuo surkeat ja alati epäonnistuvat yritykset päästä toistensa lähelle sanojen ja pienten tekojen avulla… Aina kouluajoista alkaen sellainen on tuntunut minusta alentavalta; silloin kaikessa oli kysymys fyysisestä läheisyydestä kuin seksissä, ja sellaisen saavut­taakseen piti pyrkiä luomaan suhde, varastaa katseita, sanoja ja liikkeitä, varastaa kosketuksia, hieman läm­pöä…

Mutta silti en tee mitään pysäyttääkseni sen mitä hänen ja minun välilläni on menossa. Minä myön­nän iloitsevani näistä pienistä kävelymatkoista. Ja keskusteluista.

Niinpä minä vastaankin sanoen, että on totta, että en ole naimisissa. ”Olen eronnut viime talvena”, li­sään vielä nähdessäni, että hän aikoo taas kysyä.

Hän on hetken vaiti.

”Vai niin… Minä todella luulin, että et olisi kos­kaan ollutkaan… Sinä vaikutat niin itsenäiseltä, ai­van kuin sitoutumattomalta. Niin kuin et olisi mil­loinkaan sitonut itseäsi kehenkään. Ja minä arvelin, että mies, joka kuukausikaupalla päivästä toiseen sie­tää ’Bel Amin’ ruokia, ei ole koskaan kokenut millais­ta on syödä kunnolla kotona.” Hän hymyilee, vaka­voituu sitten taas. ”Etkö sitten tunne itseäsi yksinäi­seksi? Eron aikana, tarkoitan?”

Istanbul, varkaiden pääkaupunki

Ilma on viileämpi, hänellä on tänään paksumpi päällystakki, se on kallista tweediä (jälleen tuo vaikeasti määriteltävä ero kalliin ja tavallisen välillä!), ja sen korkea kaulus on pastellisävyisen vaaleanvihreä (sopii yhteen luomivärin kanssa), joten mitään kaulakorua ei näy (mutta minulla on hyvä muisti ja olen näkevinäni kuinka kultaketju riippuu hänen kaulansa kullanhohtoisella iholla!). Ja silkkihuivi on kiinnitetty kultaneulalla, jonka muistan nähneeni kerran aikaisemminkin. Se on sinänsä tavanomainen, mutta kookas ja hienosti muotoiltu; sellaiset ovat varsin suosittuja ja helppoja saada kaupaksi… Ja hänen ranteessaan näen (kun hän kohottaa kätensä avataakseen takkinsa ylimmän napin, kuten hänellä on tapana tehdä sitten kun raitiovaunu täyttyy ja ilma lämpenee ja ikkunat höyrystyvät) rannerenkaan, jota en ole ennen nähnytkään. Se on leveä ja taottu ja näyttää aidolta, tuskin kotimaista valmistetta. Onko hän sitä tyyppiä, joka riskeeraa ja ostaa kultaa etelänmatkoillaan? Kaikessa varakkuudessaan hän näyttää puolustuskyvyttömältä istuessaan siinä tuon (varmastikin) kalliin rannerenkaan riippuessa huolimattomasti hansikkaan päällä, sillä hansikkaitaan hän ei ole riisunut.

Istanbulissa, varkaiden pääkaupungissa, missä varastamista harjoitetaan ihmisten välisen kanssakäymisen korkeimpana muotona, olisi joku mestari tällä hetkellä kumartunut vapauttamaan hänet tuosta taakasta, tuosta ylenpalttisesta vaurauden merkistä, joka näyttää vain vaivaavan häntä ja haittaavan hänen liikkeitään. Istanbulissa, missä ihmiset ahtautuvat yhteen kahvipöydän ääressä tai vaivihkaa kadullakin kylminä ja tuulisina talven iltapäivinä varastaakseen toisiltaan vähän ruumiinlämpöä…